Isin ja mamin oma pikku hauva!

Julkaisen tämän sinänsä päämäärättömän avautumisen vapaavuoron puolella, koska koira ei ole poliittinen väline sen enempää kuin kuutti, torakka, kissamaki tai opossumikaan. Tässä kirjoituksessa otan vastoin todellista ajatusmaailmaani käyttööni sellaisen premissin, että ihminen olisi luomakunnan kruunu ja meillä olisi joku universaali oikeus vangita käyttöömme muuta eläinkuntaa itse määrittelemistämme premisseistä johtuen.

Ja nyt lähtee.

Miten voi helvetin pienestä koirasta lähteä niin helvetin iso ääni? Tuossa kaupungilla kulkiessa tulee mieleen toisinaan, että onko tuo näkemän olento koira vai onko tuolla täti-ihmisellä käsilaukussaan harvinaisen pitkä olkain.

Käsilaukut eivät tosin pidä samanlaista ääntä kuin Fiat 127, jonka lyöt 25 asteen pakkasella puolen vuosikymmenen talviseisonnasta tulille kylmiltään. Vouvouvouvouvou... Jos vain starttimoottorissa piisaa virtaa. Noissa pirulaisissa sitä ytyä on kuin kolmessa Duracell-pupussa.

Jos vain olisinkin ehdollistunut kulkemaan kaupungilla pelttorit päässä niin nuo tapaukset tuntuisivat yksinomaan huvittavilta. Koska en toimi näin, käy katujemme jatkuvat mittelöt myös korville ja hermoille. Hieman vain. Yksikään koiraeläin ei ole toistaiseksi käynyt minun koipeani kaluamaan, koska ne ovat kenties saaneet säännöllisesti ydinluunsa sitä himoa taltuttamaan. Kookkaamman ja pääsääntöisesti fiksumman koiran omistajana tuo konsertti varsinkin vituttaisi, näin uskaltaisin väittää.

Pidän koirista, mutten noista pirun kovaäänisistä itikoista, joiden käytös on nähdäkseni omistajiensa näköistä. Kunnioitukseni koiria kohtaan kasvaa joka kerta, kun näen maltillisesti - etten paremmin sanoisi niin säyseästi - kadun vartta pitkin tassuttelevan berninpaimenkoiran, novascotiannoutajan tai suursnautserin jättävän jonkun tiskirättiä muistuttavan piskin korvia vihlovan räkyttämisen täysin omaan arvoonsa.

Koiran kaulaan kytketyn narun toisessa päässä askeltaa osasyyllinen tapahtumaan, eli turhankin usein jopa 1-3 luontokappaletta seurankaipuuseensa hankkinut hieman iäkkäämpi muori, jonka kasvatusmetodit rajoittuvat kansakoulunomaisesti keskusteluun.

Kenties ikäväkseen nämä "vastuulliset" ja "määrätietoiset" omistajat eivät kuitenkaan saa vastakaikua yrityksilleen taltuttaa kahdella jalalla ohikulkijoita koiraksi (vrt. khmeriksi, espanjaksi tai unkariksi) banaaliuksia latelevia nelijalkaisia terroristejaan. Karvaiset, rasavillit elinkumppaninsa.

Odotankin tässä kärsivällisesti sitä päivää, että tuollainen naskalinterävät hampaat omaava hurtta päättää tarrata kiinni johonkin ruumiinosaani. Leskirouvan talvi-iltoja sellainen otus ehkä lämmittää olemuksellaan, muttei ainakaan naapureiden mieltä, mikäli käytös on samaa luokkaa kuin tavanomaisella kusetusreissulla korttelin ympäri.

Aina on sama joikaaminen ja seremonia käynnissä. Olen nimittäin oppinut tunnistamaan mummelit koirinensa tästä lähialueilta. Vaikuttaa siltä, että kun Moppe päättää alkaa räkyttää kello 19:34, on se väistämätön osa maailmanjärjestystä sen sijaan, että otuksen saisi jotenkin väkivallattomasti vaiennettua. Mummelin spontaanit ja rauhanomaiseen dialogiin pohjautuvat yritykset ovat kerta toisensa jälkeen osoittautuneet tuloksettomiksi. "Tseh, tseh, Moppe, älähän nyt... Tulehan nyt sieltä, kulta... Älä nyt viitsi."

Sitten iskee märkä rätti vasten sivustaseuraajan kasvoja (korvia):

"Olehan nyt ihmisiksi!"

Ihmisiksi.

What the fuck?

Koirasta et saa ihmistä tekemälläkään. Et saa sen paremmin partamonnista, lehmästä, kissasta tai gerbiilistäkään. Kerropa tämä esimerkiksi leskirouvalle, joka on nimenomaan seurankaipuutaan paikkaamaan hankkinut priimaluokkaisen kiinanpalatsikoiran.

Ihmiskunnalta on turha edellyttää kollektiivista rationaalisuutta esimerkiksi lemmikkieläintensä käsittelyä koskien, mutta koska nimenomaan koiria ulkoilutetaan ihmisten ilmoilla, peräänkuulutan vastuuta siitä, että koirien koulutus hoidetaan oikeaoppisesti. Tämä palvelee myös koirien itsensä etua.

Vastuuntuntoiset kennelit tarkistavat pentujen tulevien omistajien kotiolosuhteet ja vastuuntuntokyvyn, mutta juuri tästä syystä minua ihmetyttääkin nuo holtittomat rakit, joiden käyttäytymistä kuvailin yllä verrattain kattavasti.

Lemmikkien inhimillistäminen on askel väärään suuntaan. Koira tai kissa ei ymmärrä, jos sanot sille tuhmasti, kiltisti, neutraalisti tai maireasti. Lemmikkien inhimillistäminen, ts. asettaminen periaatteessa vauvan tasolle, on ajatusleikki, jota ihmiset lemmikkielänteinsä kanssa harrastavat antaen niille nimiä ja tietenkin myös mahdollisimman hyvät elinolosuhteet.

Itse asiassa olen miettinyt tätä lemmikkien (termi itsessään sisältää jo puistattavan konnotaation) ja ihmisten välistä suhdetta. Eilen viimeksi istuskelin akvaarioni äärellä ja katselin rakkaan partamonnini puuhastelua ja mietin, että vaikka sen elinympäristö on vain 70 dm^3, on se saanut kuitenkin ihan rauhassa oleskella, kun olen itse ympäristöä hoitanut ja veitikan ruokkinut.

Siinä sivussa sen touhujen seuraaminen on ollut minulle rentouttavaa ja mukavaa. (Tällä hetkellä se näyttäisi olevan huilimassa pääkallon muotoisen koristeen takana.)

Se itsekäs aspektihan koko akvaarion hankinnassa aikanaan oli.

Toinen vaihtoehto monnille olisi ollut lopettaminen siinä vaiheessa, kun akvaarioliike, mistä monnin ostin, muutti. Toisaalta meidänkin monni on viljeltyä kantaa, kuten tietääkseni suurin osa akvaariokaloista niitä myyvissä liikkeissä, joten ilman ihmisten lemmikki-innostusta (ts. tarve kahlita joku veitikka ilahduttamaan itseään pois luonnollisesta ylinympäristöstään) monniani ei olisi koskaan syntynytkään.